Ensi kosketus.

Aikaa, sormieni välitse virtaavaa aikaa, se ei kulu vaan kuluttaa, se tunkeutuu jokaiseen ihoni huokoseen syöden solujeni muistin. Vedän sitä sisääni jokaisella hengenvedolla ja hitaasti, mutta varmasti se tukkii keuhkojeni rakkulat, se syö minut elävältä, mutta en toki tahdo sitä siitä soimata, sillä sellainen on ajan osa, eikä aikakaan voi osaansa vaihtaa. Jos voisi varmaan vaihtaisi. Tai sitten ei. Enkä ala minä ajan puolesta vastaamaan, vastatkoon itse, jos osaa. Kukapa sitten osaisi jollei aika itse. Sydämenikin se kerran nielaisee, mutta syökö sieluni, sitä en tiedä. Tämä ei tietystikkään ole koko totuus ajan olemuksesta, jos olisi, voisi aikaa pitää jokseenkin julmana ilmiönä, näin ei siis ole, vaan aika tuo mukanaan aina myös jotain uutta, uutta ja ihmeellistä. Uusia sukupolvia ja uusia kulttuureita. Älkäämme siis tuomitko aikaa liian ankarasti, vaan tervehtikäämme sitä veljenämme tai sisarenamme, ottaen sen lahjat ilolla vastaan, sillä aika ei ota antamatta. 

Aloitetaan nyt vaikka tuolla, vaikka tuolla tekstillä on toki toinenkin, ihan oma ja aivan erillainen tarkoituksensa. Mutta tuohon otsikkoon se nyt kuitenkin mieletäni sopii, joten olkaapa hyvät. Pikkuhiljaa varmaan muitakin muualle kirjoitettuja turinoitani tulen tänne todennäköisesti lisäilemään. Toki siinä välissä muutoinkin sydänvertani vuodattaen. Olen toivoton jaarittelia, ainakin ajoittain ja sitä pyydän teiltä rakkailta lukijoitani anteeksi, se johtuu epämääräisestä ja omituisesta ajatuksenjuoksustani, tämäkin rivi jota nyt kirjoitan syntyy vain siksi, että jäin pohtimaan tuo sydänveri sanan sopiviuutta metaforana tuohon yhteyteen, missä sitä tuossa aiemmin käytin.

Tietysti on hyvin suomalaista, kansalliseen itsetuntoon sopivaa pyydellä heti anteeksi ensimmäistä julkaisuaan, siis oikeastaan ennen, kuin on mitään sanonutkaan. Pyydän siis sitäkin anteeksi, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. Tässä vaiheessa pysähdyn kuuntelemaan ympäröivää maailmaa. Imuri huutaa huoneessa jossa kirjoitan, yllättävän monia aisteja puhutellen. Jos en näkisi tai kuulisi sitä, pystyisin sen kuitenkin vielä haistamaan sen. Onkohan kaikilla imureilla oma tunnistettava ominaistuoksunsa niin, että jos olisin vaikkapa koira, pystyisin tuoksun perusteella erottamaan kaksi tismalleen saman näköistä ja kuuloista imuria toisistaan. No en ole aivan varma, onko tälläisen asian pohtiminen aivan mielekästäkään, joten lopeta tältä päivältä, tai ainakin  tältä istumalta. Vai pohtisinko kuitenkin vielä tuota koirana olemistakin ???